Pulla, pelle & parturi

Heippatirallaa. Tämä viikko on pitänyt sisällään runsaasti naurua, pikkuisen itkua ja jonkin verran vahingoniloakin.

Viime keskiviikkona kokkailimme Erasmus -vaihtareitten (ja vähän muidenkin) kanssa. Jokaisen kokin oli tarkoitus tarjoilla oman maansa herkkuja ja illan menu lupaili unkarilaista gulassi-keittoa, espanjalaista munakasta ja tapaksia sekä suomalaisia laskiaispullia. Ruoka ja seura olivat mitä parhaimpia ja naurua riitti pitkälle iltaan. Pullakin onnistui! Väittivät jopa pitäneensä siitä. Vaikka kaasu-uuni ja hieman puutteelliset ainekset toivatkin leipureille jännittäviä hetkiä.

Laskiaspullaleipurit! (Kuva: Kata)

Pullamaakari ite! (Kuva: József)

Torstai-iltana lähdimme katsomaan sirkusta. Muistin heti ensi minuuteilla, miksi sirkus on tarkoitettu lapsille. Kun olin pieni, nauroin sirkuksessa. Nyt olen 25, ja itkin sirkuksessa. Ensimmäisen numeron esittivät ylipainoiset tiikerit, jotka sähisten hyppivät mahoineen jakkaralta toiselle raipan tahtiin. Yleisö hurrasi, minä olin järkyttynyt. Toinen toistaan surkeammat eläinkohtalot kohelsivat ringissä, enkä keksinyt yhtään hyvää syytä taputtaa.

Itkuisen ykkösnumeron jälkeen tunteiden sekamelskasta löytyi myötähäpeä. Budapestin oma Tuksu, tosin hieman hentorakenteisempi ilmestys, keikkui edessämme niin vähissä vaatteissa, etten voinut koko ajan edes katsoa. Tällä trapetsitaiteilijalla kun oli päällään yksien alushousujen verran kangasta, ja niin. Vähitellen ymmärsin yleisön isi -enemmistön.

Seuraavaksi kehää lähti kiertämään yksinäinen seepra, jonka kanssa elin samanlaista tunteiden sekamelskaa: ”Mitä hittoa tapahtuu, miten täältä pääsee pois, tuosta välistä näköjään, hop.” Väliajalla, seepran ja muutaman surkean kamelikohtalon jälkeen, katsoimme myös reitin ulos tästä teltasta, tuosta välistä noin ja hop. 

”Ööö..haircut?”

Tänään aamulla peilistä katsoi sen verran kärsineen hiuskuontalon omaava neitokainen, että päätin pakata sanakirjan laukkuuni ja suunnata parturiin. Koska tiesin jo etukäteen tämän olevan kivinen tie, päätin rentoutua ennen koitosta hieman shoppailemalla. Keräsin rohkeuteni ja painelin kampaamoon. Keskustelu eteni jotakuinkin näin: ”Hi. Do you speak english?” ”ööö” (ja tässä välissä jokaisen kuuden parturin sakset lopettivat leikkaamisen) ”Does anyone of you speak english?” ”ööö…haircut?”. Urhein kampaaja astui eteeni ja kirjoitti paperille ”30”. Kysyin häneltä englanniksi, tarkoittiko hän kenties että 30 minuutin päästä pääsisin hiustenleikkuuseen. Ei vastausta. Hän vain osoitti numeroita. Kysyin, tarkoittaako hän, että vapaa aika on kahdelta. Numeroa osoitettiin jälleen. Sitten kysyin unkariksi, tarkoittiko hän kello kahta, ja kyllä, sitä hän tarkoitti. Tämän jälkeen en ollut ihan varma halusinko vielä parturiin, mutta päätin silti yrittää.

Kello kahdelta menin parturiin ja mies, jonka piti hiukseni leikata, ilmoitti : ”One man came and..and..” Enkä tajunnut mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kuitenkin oli siis ottanut jonkun muun tilalleni ja joku muu parturi tulisi leikkaamaan hiukseni. Parturini ei osannut sanaakaan englantia ja yritin selittää mahdollisimman yksinkertaisesti miesparturille, mitä haluan ja mies selitti parturilleni ja niin lähti sakset viuhumaan. Onneksi osasin tärkeitä sanoja kuten ”vähän, kyllä, hyvä, kiitos” unkariksi, koska niitä vaihdeltiin tiuhaan tahtiin.

Hiustenkuivausvaiheessa en kuitenkaan tainnut enää olla kovinkaan skarppina, kun parturini antoi kaksi vaihtoehtoa, joista valitsin toisen ihan summamutikassa, sillä tiesin sen liittyvän jotenkin hiusteni muotoiluun. Kovaotteinen hiustaiteilija oli sen verran työnsä valloissa, että minun piti välillä pitää jalalla kiinni pöydänkulmasta, ettei hän olisi kaatanut minua. 

Huomasin, että hiuksistani muotoutui hiljalleen suuri pallo. Vuosikymmeniä mentiin koko ajan taaksepäin ja lopputulos oli jossakin 1960- ja 1970-luvun välissä. Purin hammasta todella kovaa ja yritin katsoa muualle kuin peiliin nähdessäni surkuhupaisan heijastukseni. Tämä 12 euron leikkaus onnistui kuitenkin mielestäni ihan kivasti, ainoastaan muotoilussa oli toivomisen varaa.

Poistuessani parturista vedin pipon päähäni heti kun kehtasin. Kotona sainkin raikuvat naurut uuden ”Äiti-tyylini” johdosta. 

Unkari, 1960.

Unkarilainen sekametelisoppa

Unkarilaisen sekametelisopan resepti on yksinkertainen: jos jokin on hyvää, sitä pitää käyttää paljon. Ja koska niin moni asia on hyvää, kaataa unkarilainen surutta kattilaansa joka ikistä sorttia, maun mukaan, enemmän tai vähemmän. Nautitaan isoina annoksina. 

Unkarilaisen peruskokkauksen piirteet löytyvät  niin hengen- kuin ruumiinravinnonkin saralta. Edellisviikkojen jälkiruuat ovat tästä hyviä malliesimerkkejä: suklaa on hyvää, mansikka on hyvää, vanilja on hyvää ja kaneli on hyvää. Ja koska ne kaikki on niin hyviä, paras lopputulos saadaan, kun kipataan ne kaikki samaan jälkkäriin. Lätty mansikka-, suklaa-, ja vaniljakastikkeella sekä kanelilla näyttää siis tältä:

Äärimmäisen erikoinen kokemus oli myös tämä jälkiruokaherkku, jossa niin pasta, kaali kuin tomusokerikin saavat sijansa. 

Myös tämän viikon maanantainen konsertti oli aikamoinen unkarilaisen sekametelisopan taidonnäyte. Lähes kolmen tunnin kulttuurinautinto (siis ilman minkäänlaista väliaikaa) oli jo hieman liiankin tuhti annos yhdellä kertaa nautittuna.

Kuvassa ei ole 1960-luvun visailukuuluttajatar, vaan konsertin juontaja. Huomasimme myös iloksemme, että on ok nauraa (kovaan ääneen) tällaisessa julkisessa tilaisuudessa jos juontaja jää kiinni esirippuun tai sotkeutuu siihen useampaan otteeseen. Suomalainen yleisö katsoisi pitkin seiniä ja olisi niin kuin ei olisi koskaan tällaista kömmähdystä nähnytkään. ”Kyllä sitä nyt varmasti nolottaa”, pohtii suomalainen ja katselee kengänkärkiään. 

Konsertissa kuultiin ja nähtiin paikallinen parhaimmisto niin musiikin kuin tanssinkin saralla. Aluksi esiintyi kaupungin musiikkikoulun vaikuttava 50-henkinen tyttökuoro, jonka jälkeen lavan valtasi jazzbändi. 

Tämän jälkeen nähtiin erään nuoren viulistin taidonnäyte. Sen jälkeen olikin hyvä siirtyä hieman kansantanssien puolelle.

Myös Unkarin tämän hetken kuuluisin kansantanssimusiikkiyhtye (jonka solisti näytti n. 50-vuotiaalta hieman pulsulta suomalaiselta mieheltä nahkaliiveineen) esiintyi. Yleisö kiljui ja hurrasi. 

Hämmentävin osuus oli kuitenkin konsertin loppupuolella, (luulin jo todellakin että konsertti olisi loppu, mutta esirippu vaan avautui jälleen kerran) kun näyttämön valtasi hiiriksi pukeutuneita noin 20-vuotiaita tyttöjä ja poikia. Heidän musiikkiesityksensä… Niin. Se oli kerrassaan mielenkiintoinen vaikuttavine roolisuorituksineen. Tai sitten ei.

Tämän jälkeen siirryttiin taas hieman klassisempaan osastoon.

Lopuksi vielä saimme nautiskella sekä kansantansseista että tämän hetken kuuluisimmasta kansantanssiyhtyeestä YHDESSÄ.

Millainen kokki, sellainen soppa. Näin on.

Opiskelua, viininmaistelua, musiikkielämyksiä, kokkisotaa & uusia ihania ystäviä

Ajattelin vielä kertoa hieman kahden edellisen viikon kielikurssista. Tälle kahden viikon kurssille osallistui noin 20 opiskelijaa, lähinnä Euroopasta. Uusia ihania tuttavuuksia tuli paljon!

Päivät opiskelimme ahkerasti unkaria, ja illoiksi meille oli järjestetty jos jonkinmoista ohjelmaa. Ensimmäinen viikko alkoi kaupunkikierroksella ja päättyi vierailuun viinitilalle Villányyn, jossa maistelimme tilan erilaisia viinejä ja söimme unkarilaisia herkkuja. Ensimmäisen viikon perjantai-ilta huipentui ”singing and wine”-iltaan, jossa nimensä mukaisesti, laulettiin ja juotiin viiniä. Tämän lisäksi pyörähtelimme kansantanssien askelien lumoissa. Lauantaina olimme vaikuttavassa konsertissa Kodály centressä, jossa kuuntelimme niin Brahmsia, Wagneria kuin Sibeliustakin. Myöhemmin seuraavalla viikolla pääsimme vielä kierrokselle tähän upeaan konserttitaloon.

Kodály centre

Villány

Villányn viinikellarissa

Toisen viikon perjantai oli sekä pelätyin että ehkä jopa odotetuin päivä. Aamu alkoi unkarin kielen kirjallisella kokeella ja jatkui siitä suullisella osiolla. Valmistauduimme pänttäämällä kaksi edellistä iltaa. Pistimme Katan kanssa ”opepäät” yhteen ja kehittelimme kaksi peliä, joiden avulla opettelimme kaikenlaisia sanoja.  Koe ei ollut helppo, mutta läpäisin sen kuitenkin. Olen niin ylpeä unkarinkielen saavutuksistani!

Perjantai-illalla oli vuorossa odotettu ”Cooking competition”. Tarkoituksena oli, että jokainen tekisi jotakin omalle maalleen perinteistä ruokaa tai juomaa. Aiheesta käytiin keskusteluja useaan otteeseen, sillä kaikki halusivat uteliaina tietää, mitä muut ovat tekemässä. Kuulosti hyvinkin pitkälti siltä, että tähän kisaan lähdettiin tosissaan! Meiltä tosin jäivät mämmit ja kalakukot kotosuomeen ja näin ollen oli pakko alkaa kehitellä jotakin muuta. Saimme Katan kanssa läksiäislahjaksi ystäviltämme salmiakkia, suklaata ja salmaripullon, joten tästä lähdettiin liikkeelle. Salmarin kuitenkin päätimme jättää avaamatta, sillä kahdellekymmenelle hengelle siitä ei oikein maistiaisia riittäisi. Noin kahta tuntia ennen kisan alkua päätimme Katan kanssa yhdistää voimamme, ja tehdä jotakin yhdessä. Olimme ostaneet vähän sitä ja tätä edellisenä päivänä, ja päätimme tehdä vielä yhden kauppareissun. Ongelmia kokkaukseen toi se, että asuntolassamme ei ollut uunia käytössä ja välineistö oli muutenkin kovin puutteellinen. Tarvittavat välineet ja ainekset olivat kasassa vasta 15 minuuttia ennen kilpailun alkua. Päätimme tehdä jälkiruokakakun, ”Mötkäytyksen”, joka sisälsi valmiin kakkupohjan, valmiskermavaahtoa, mansikoita ja multivitamiinimehua sekä koristeeksi päälle Fazerin sinistä. Keittiömme muut kokit tirskuivat surkeaa yritystämme. Heidän makkaransa, keksinsä ja kaalipatansa rinnalla meidän yrityksemme näytti lähinnä säälittävältä. Lähdimme kuitenkin viemään ”Mötkäytystä” tuomariston eteen selät suorina, varmoin ottein.

Mötkäytys. Urheimmille lisäksi salmiakkia!

 

Meidän (ja muutaman muun) suureksi ihmetykseksi Mötkäytys meni ja voitti jälkiruokakategorian ykköspalkinnon! Vaikuttavin tunnustus tuli kuitenkin koko kilpailun voittaneelta italialaiselta pasta-mestarilta, joka lusikoi viimeiset Mötkäytyksen rippeet suoraan kiposta suuhunsa. Kakku oli siis suuri menestys ja naurua lähinnä aiheutti se, että käytimme tähän ”leipomiseen” n. 15 minuuttia, kun muut olivat keitelleet kaalejaan toista päivää.