Pulla, pelle & parturi

Heippatirallaa. Tämä viikko on pitänyt sisällään runsaasti naurua, pikkuisen itkua ja jonkin verran vahingoniloakin.

Viime keskiviikkona kokkailimme Erasmus -vaihtareitten (ja vähän muidenkin) kanssa. Jokaisen kokin oli tarkoitus tarjoilla oman maansa herkkuja ja illan menu lupaili unkarilaista gulassi-keittoa, espanjalaista munakasta ja tapaksia sekä suomalaisia laskiaispullia. Ruoka ja seura olivat mitä parhaimpia ja naurua riitti pitkälle iltaan. Pullakin onnistui! Väittivät jopa pitäneensä siitä. Vaikka kaasu-uuni ja hieman puutteelliset ainekset toivatkin leipureille jännittäviä hetkiä.

Laskiaspullaleipurit! (Kuva: Kata)

Pullamaakari ite! (Kuva: József)

Torstai-iltana lähdimme katsomaan sirkusta. Muistin heti ensi minuuteilla, miksi sirkus on tarkoitettu lapsille. Kun olin pieni, nauroin sirkuksessa. Nyt olen 25, ja itkin sirkuksessa. Ensimmäisen numeron esittivät ylipainoiset tiikerit, jotka sähisten hyppivät mahoineen jakkaralta toiselle raipan tahtiin. Yleisö hurrasi, minä olin järkyttynyt. Toinen toistaan surkeammat eläinkohtalot kohelsivat ringissä, enkä keksinyt yhtään hyvää syytä taputtaa.

Itkuisen ykkösnumeron jälkeen tunteiden sekamelskasta löytyi myötähäpeä. Budapestin oma Tuksu, tosin hieman hentorakenteisempi ilmestys, keikkui edessämme niin vähissä vaatteissa, etten voinut koko ajan edes katsoa. Tällä trapetsitaiteilijalla kun oli päällään yksien alushousujen verran kangasta, ja niin. Vähitellen ymmärsin yleisön isi -enemmistön.

Seuraavaksi kehää lähti kiertämään yksinäinen seepra, jonka kanssa elin samanlaista tunteiden sekamelskaa: ”Mitä hittoa tapahtuu, miten täältä pääsee pois, tuosta välistä näköjään, hop.” Väliajalla, seepran ja muutaman surkean kamelikohtalon jälkeen, katsoimme myös reitin ulos tästä teltasta, tuosta välistä noin ja hop. 

”Ööö..haircut?”

Tänään aamulla peilistä katsoi sen verran kärsineen hiuskuontalon omaava neitokainen, että päätin pakata sanakirjan laukkuuni ja suunnata parturiin. Koska tiesin jo etukäteen tämän olevan kivinen tie, päätin rentoutua ennen koitosta hieman shoppailemalla. Keräsin rohkeuteni ja painelin kampaamoon. Keskustelu eteni jotakuinkin näin: ”Hi. Do you speak english?” ”ööö” (ja tässä välissä jokaisen kuuden parturin sakset lopettivat leikkaamisen) ”Does anyone of you speak english?” ”ööö…haircut?”. Urhein kampaaja astui eteeni ja kirjoitti paperille ”30”. Kysyin häneltä englanniksi, tarkoittiko hän kenties että 30 minuutin päästä pääsisin hiustenleikkuuseen. Ei vastausta. Hän vain osoitti numeroita. Kysyin, tarkoittaako hän, että vapaa aika on kahdelta. Numeroa osoitettiin jälleen. Sitten kysyin unkariksi, tarkoittiko hän kello kahta, ja kyllä, sitä hän tarkoitti. Tämän jälkeen en ollut ihan varma halusinko vielä parturiin, mutta päätin silti yrittää.

Kello kahdelta menin parturiin ja mies, jonka piti hiukseni leikata, ilmoitti : ”One man came and..and..” Enkä tajunnut mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kuitenkin oli siis ottanut jonkun muun tilalleni ja joku muu parturi tulisi leikkaamaan hiukseni. Parturini ei osannut sanaakaan englantia ja yritin selittää mahdollisimman yksinkertaisesti miesparturille, mitä haluan ja mies selitti parturilleni ja niin lähti sakset viuhumaan. Onneksi osasin tärkeitä sanoja kuten ”vähän, kyllä, hyvä, kiitos” unkariksi, koska niitä vaihdeltiin tiuhaan tahtiin.

Hiustenkuivausvaiheessa en kuitenkaan tainnut enää olla kovinkaan skarppina, kun parturini antoi kaksi vaihtoehtoa, joista valitsin toisen ihan summamutikassa, sillä tiesin sen liittyvän jotenkin hiusteni muotoiluun. Kovaotteinen hiustaiteilija oli sen verran työnsä valloissa, että minun piti välillä pitää jalalla kiinni pöydänkulmasta, ettei hän olisi kaatanut minua. 

Huomasin, että hiuksistani muotoutui hiljalleen suuri pallo. Vuosikymmeniä mentiin koko ajan taaksepäin ja lopputulos oli jossakin 1960- ja 1970-luvun välissä. Purin hammasta todella kovaa ja yritin katsoa muualle kuin peiliin nähdessäni surkuhupaisan heijastukseni. Tämä 12 euron leikkaus onnistui kuitenkin mielestäni ihan kivasti, ainoastaan muotoilussa oli toivomisen varaa.

Poistuessani parturista vedin pipon päähäni heti kun kehtasin. Kotona sainkin raikuvat naurut uuden ”Äiti-tyylini” johdosta. 

Unkari, 1960.