Folk Dance!

Nyt on takana kaksi tuntia jo kauan hehkuttamaamme kansantanssia, tuttavallisemmin folkkaria. Kuva valitettavasti ei ole meidän tunnilta, mutta varmasti jotakin vastaavaa kuvamateriaalia on tulossa! (Ihan varmasti)

Oikeita folkkareita!

Folkkaritunnit eivät todellakaan ole mitään hentoista piirileikkiä vaan todellista urheilua. Hiki lentää ja puuskutus käy, kun juoksemme kaikki ympäri salia erilaisia hyppyjä toistellen. 1,5 tuntia kansantansseja maanantai-aamuisin klo 8 on huikea suoritus, sillä normaalisti siihen aikaan meidän kotona on valot pois ja väki nukkuu.

Tämä lähes kahden tunnin urheilusuoritus pitää sisällään tunnin lämmittelyn ja puolen tunnin tanssiosuuden. Tunti hypitään ja pompitaan, nostellaan jalkoja ja tömistellään lattioita. Hiukan siinä törmäillään toisiimme ja tehdään käännöksiä väärään aikaan ja väärään suuntaan.

Opettaja osaa mukavasti muutaman oleellisen sanan englanniksi, kuten ”vasen, oikea ja askel”. Ja sehän riittää. Yleensä vain teemme juuri niin kuin muutkin, ja toden totta, sana ”KÄÄNNÖS” unkariksi on tullut harvinaisen selväksi ja oppi on mennyt perille kantapään kautta.

Hauskin osuus yleensä alkaa tunnin loppuvaiheilla, kun harjoittelemme tansseja pareittain. Ryhmässämme on noin 15 tyttöä ja yleensä vain kaksi poikaa. Todellisin piiri/jahtaus-leikki alkaa, kun opettaja pyytää meitä ottamaan parin itsellemme. Unkarilaiset opiskelijat ryntäävät äkkiä toistensa luokse turvaan meiltä hurjilta suomalaisilta. Jo toistamiseen olemme jääneet surkean näköisesti seisomaan paikoillemme samalla kun unkarilaiset ovat kiiruhtaneet hankkimaan itselleen tutun ja turvallisen parin. Jos unkarilaiset muuten ovat vähän ”hidastempoisia” liikkeissään, on selkeästi vieraan ihmisen kanssa kontaktin ottaminen sen verran kammottava asia, että siinä kohdassa unkarilainen ottaa tarvittaessa muutaman juoksuaskeleenkin. 

Säälivän katseen saattelemana opettaja kysyy oppilailtaan: ”Voisiko joku ystävällisesti olla suomalaisten parina?” (Tämän lauseen opimme ymmärtämään jo ensimmäisellä tunnilla). Kukaan ei kuitenkaan ilmoittaudu vapaaehtoiseksi. Siellä me kolme onnetonta suomalaista seisomme paria vailla samalla kun unkarilaiset pitävät tiukasti kiinni toisistaan. Edellinen tunti taisikin alkaa siten, että minä tanssin opettajan kanssa ja Kata ja Suski keskenään. 

Kun opettaja huutaa ”parinvaihto”, alkaa samanlainen hippa kuin ala-asteen välitunneilla. Kukaan ei halua jäädä kiinni suomalaisen kynsiin, sillä… Niin. Hän saattaisi joutua puhumaan englantia, ja senhän on tunnetusti kamalaa. Heitä tekisi mieli hiukan ravistella ja sanoa: ”Sinun ei tarvitse puhua minulle yhtäkään sanaa, kunhan nyt vaan tanssitaan”.

Toisella tunnilla ymmärsin, että niin kamalaa kuin se heille onkin, on unkarilaista lähestyttävä mielivaltaisesti ja pamautettava viereen tönöttämään. Välillä olen kohteliaasti kysynyt, josko heidän kanssaan voisi tanssia, välillä kauhistunutta unkarilaista on vain otettava kädestä kiinni ja taas mennään.

Eilisen tunnin loppupuolella vielä muutama juoksi karkuun, mutta lopputunnista yksi unkarilainen tyttö tuli vapaaehtoisesti tanssimaan minun kanssani. Toistaiseksi siis vain yksi on uskaltautunut. Ehkä ensi viikolla kaksi.